Joskus istuin pöydässä, jossa pohdittiin yrityksen arvoja. Ensimmäinen homma oli kertoa omat arvonsa. Olin ainoa, joka lateli ne miettimättä ja olin hämilläni, kun kaikki eivät niin tehneet.
Olimme nuorehkoja ja moni oli istunut henkilöstöpäivissä miettimässä yrityksen arvoja ja ”kirkastamassa” niitä, omien arvojen ääreen ei ollut vielä tullut kovin syvällisesti paneuduttua.
En ollut ajatellut arvojani vuosiin. Tein muutama viikko sitten ideointitehtävää aamukahvin lomassa, oman firman luovana johtajana taas. Siinä piti pysähtyä arvojen äärelle, omien ja sen, miten niitä heijastaa yhden naisen yrityksessä.
Rehellisuus, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Siinä olivat ne samat arvot parinkymmenen vuoden takaa. En yhtään muista, miten ne olen silloin selittänyt ja mistä olen ajatellut niiden tulleen. Enkä ole senkään jälkeen asiaa paljon järkeillyt.
Mutta nyt alkoi luovana johtajana itseäni kiinnostaa. (Voit lukea aiemman tekstini yhden naisen Oy:n roolituksesta tästä).
Aloin oikein perkaamaan sitä, mistä ne olivat tulleet elämääni, miksi ja miksi ne vieläkin ovat jotenkin kristallinkirkkaat.
Rehellisyys.
Kodin ja ympäristön vaikutus totta kai. Inhoreaktiot jo lapsena (tai erityisesti lapsena, lapset ovat luottavaisia ja tietävät, koska toinen ei ole) niitä kohtaan, joihin ei voinutkaan luottaa eikä ymmärtänyt, miksi toinen narrasi. Ei mitään muistikuvaa omasta rehellisyydestä, mutta varmasti yritystä ainakin on hyvään ollut.
Oikeudenmukaisuus.
Aina risoi, jos isommat kohteli pienempiään kaltoin ja se risoo nytkin. Miksi oikeudenmukaisuus tarkoittaa eri ihmisille niin eri asioita. Miksi toisia voi jostain syystä kohdella ”oikeudenmukaisemmin” kuin toisia.
Tasa-arvo.
Sukupuoli, asema, varallisuus, asuinpaikka, syntymämaa. Lähtökohtaisesti ollaan samalla viivalla. Noista ominaisuuksista riippumatta joku voi olla nilkki ja joku toinen ei, osaava tai osaamattomampi, mutta mikään niistä ei ole nollatilanteessa syy kohdella toista epätasa-arvoisesti.
No hyvä. Hyvät ovat olleet. Näiden mukaan on yrittänyt noin suurin piirtein elämäänsä elää ja samankaltaisia seuroja itselleen hankkia.
Mutta tähän liiketoiminnan suunnitteluun peilattuna, kyllä tästä jotain puuttui. Nuo asiat ovat sellaisia ikiroutaan ankkuroituja poijuja, ne kertovat, miten näen maailman, miten yritän itse elää, millaisissa seuroissa ja ympäristöissä viihdyn ja millaisten ihmisten kanssa ja eteen olen valmis antamaan itseni. Mutta eivät ole siirrettävissä yksinään siihen, mitä haen.
Ne ovat periaatteita, eivät enää päämääriä. Ne kertovat, mikä on oikein, mutta eivät sitä, mihin suuntaan menen.
Ilo ja vapaus
Ihan samalla intuitiivisella varmuudella kuin silloin joskus, pullahtivat nuo sanat aivoihini. Niin, sellaista haluan myös. Iloa ja vapautta. Itselleni ja muille. Tekemisessä pitää olla niitä. Ne ”elämäntapa”-arvot ovat jotenkin vivahteiltaan eri kuin nämä kaksi, vaikka silti, eivät mutta silti ovat.
Ilo.
Keski-ikä sumentaa iloa vähän. Jos vertaa lapsen iloon, nuoruuden kuolemattomuuteen ja hulluuteen, onhan tämä täynnä harmaan sävyjä niin, että ei meinaa uusilla monitehoilla reunoja erottaa. Iloa pitää olla. Sellaiseen pitää hankkiutua.
Vapaus.
Tämä ikä on sellaista, että melkein kaikkien kanssa tulee jutuksi sellainen, miten sen sanoisi. Joku on muuttumassa. Joku, mistä ei tiedä mitä se on, miksi se on, pitääkö olla huolissaan, selitellä se pois vaihdevuosilla, stressillä tai saapuvalla syksyllä. Mutta siinä kaikessa on sellainen vapauden tunne, jota ei parane sivuttaa. Valinnat eivät ole loputtomia, mutta ne ovat omempia.
Eikä mikään tarkoita sitä, että mikään aiempi koettu olisi ollut kahlitsevaa, ahdistavaa tai turhaa. Ei todellakaan. Ne vain ovat, eivät enää muuta.
Luin Substackissa joskus englanninkielisen tekstin, en muista kirjoittajaa. Ajatus meni jotenkin näin: Elämä on kuin videopeli. Tämä kenttä täytyy pelata läpi, jotta seuraava avautuu.
“Life is like a video game. You have to play through this level to unlock the next level.”
Koska ainoa peli, jota oikeastaan olen pelannut, on SuperMarioBros, tämä näyttäytyy minulle sellaisena ikuisena tahkoamisena ja vallihaudalta tippumisena, kun koittaa pelastaa prinsessaa. Ja sitten kun on aloittanut satoja kertoja alusta, ja vihdoin linnan ovi aukeaa ja prinsessa pelastuu, kuuluu musiikki, josta tietää, että seuraava kenttä on avoin.
No, huvittaako enää palata tahkoamaan äskeistä kenttää alusta uudelleen. No ei huvita. Tietääkö, mitä edessä on? Millaiset pommit, sienet ja salaiset aarteet? Ei tiedä. Mutta mentävä on.
Siksi lisään tähän listaan nyt ilon ja vapauden ja nukun yön yli. Senkin on oppinut tässä iässä. Antaa alitajunnan muhia ja aamulla voi kuulostella, mitä se on mieltä.
Nukuin yön yli. Luin tekstin uudelleen ja olin vieläkin itseni kanssa samaa mieltä. Ilolla kuulen, jos sinulla on kommentoitavaa siitä tai aiheesta muuten.