Ihmisillä, jotka innostuvat helposti, on usein monta rautaa tulessa. Työ, perhe, yhdistykset, luottamustehtävät ja erilaiset projektit täyttävät kalenteria. Useimmiten kyse on asioista, joista pitää. Siksi niitä ei aluksi huomaa kuormaksi. Kuormitus syntyy usein jostain paljon pienemmästä.
Pienet tehtävät jäävät listalle
Ihmisillä, jotka innostuvat helposti, on usein monta rautaa tulessa. Yrittäjyys tai palkkatyö. Perhe. Yhdistykset. Hallitukset. Talkoot. Työryhmät. (Löydät muuten usein samat ihmiset monesta paikasta.) Pääasiassa ne ovat innostavaa tekemistä. Siksi niitä ei huomaa kuormaksi. Sitten väliin tulee jotain pientä hyhmää.
”Voitko sinä hoitaa tämän kerran. Kun ei tätä kukaan muukaan oikein osaa. Kukaan muu ei ehdi. Tällainen juttu pitäisi tehdä, osallistua, hakea, muistaa.”
Ja nehän hoituvat. Koska itse päämäärä on merkityksellinen ja innostava.
Sitten ne hyhmät jäävät vähän kuin vahingossa. Kukaan ei ole varsinaisesti pyytänyt pitämään niitä listalla ikuisesti. Eikä kukaan ehkä edes huomaa.
Tämä ei ole puheenvuoro talkoohenkeä vastaan. Ei todellakaan. Ilman sitä tämä maa ei pyörisi. Eikä tämä ole kehotus irtisanoutua työstä tai luopua vastuista. Tämä on vain havaintoni siitä, että joskus pitää pysähtyä ja kysyä itseltään: riittäisikö 70 prosenttia juuri nyt.
Ihan itse keksin
Olen ollut pitkään mukana yhdistyksessä, joka täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Aikoinaan olin mukana tekemässä sen satavuotishistoriikkia. Olen myös pitkään kirjoittanut yhdistyksen vuosittaisen toimintakertomuksen.
Teen sen aina yhdestä näkökulmasta. Ajattelen tehdessäni, että jos joku sadan vuoden päästä kirjoittaa seuraavan historiikin, hänen pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki pelkästään lukemalla vuosikertomukset. Kukaan ei ole tätä minulta pyytänyt. Olen keksinyt sen ihan itse. Ja pidän siitä.
Istuin koneella ja kävin läpi vuoden tapahtumia. Selasin yhdistyksemme Facebook-sivuja, etsin valokuvia, tarkistin päivämääriä. Rakensin mielessäni taas sitä versiota, jonka varaan joku tulevaisuuden historiankirjoittaja voisi nojata.
Sitten tuli ajatus, tämän voisi tehdä myös toisin. Ei huonommin, vain riittävän hyvin. Vaikka 70-prosenttisesti. Ainakin tänä keväänä 2026.
Ajatus ei pistänyt hanttiin sisälläni. En tuntenut helpotusta enkä syyllisyyttä. En luovuttamista. Se oli enemmänkin havainto. Rauhallinen ja yksinkertainen, aa, näinkin voisi tehdä.
Maksimoijat ja riittävän hyvä lopputulos
Psykologi Barry Schwartz on kirjoittanut ihmisistä, jotka tavoittelevat aina parasta mahdollista lopputulosta. Hän kutsuu heitä maksimoijiksi. Vastakohta on ihminen, joka pysähtyy, kun lopputulos on riittävän hyvä.
Kyse ei oikeastaan ole siitä, kumpi olen. Kyse on siitä, huomaanko milloin riittävä riittää. Ehkä keski-iässä ei opi tekemään vähemmän. Ehkä sitä oppii huomaamaan, milloin vähempi riittää.
Ajattelun laadun suojaaminen
Tällä pohdinnalla ei ole mitään tekemistä tällä viikolla julkaistun Miten Suomi voi -tutkimuksen kanssa, koska en ole ehtinyt siihen perehtyä. Tällaiset havainnot ovat olleet esillä omassa toiminnassani jo pidempään. Ajattelun laadun suojaaminen on se, mikä minua kiinnostaa.
Ajattelunsa laatua on joskus hyvä suojata tekemällä 70-prosenttisesti. Se ei ole piittaamattomuutta. Ei alisuoriutumista. Se on itsensä havainnointia ja sen tajuamista, milloin ne historiankirjoittajat tulevat toimeen vähän vähemmälläkin.
