Ongelma ei ollut se, etten olisi tiennyt mitä tehdä. Ongelma oli se, että kuormitus kaventaa ajattelun kapasiteettia niin, ettei toisin toimiminen ole enää mahdollista.

Vuosi 2018. Hämärän muistikuvani mukaan olen silloin ollut toimittajana satakuntalaisessa viikkosanomalehdessä, tehnyt viestinnän interim-töitä oman yritykseni kautta, valmistautunut talkoohommiin vaalipäällikkönä vetämään ehdokkaani eduskuntavaalikampanjaa ja yllättäen, kirjoittanut laadukkaita muistiinpanoja pitkäkestoisen stressin vaikutuksista kehoon ja mieleen sekä siitä, miten tätä kannattaisi purkaa ja muutenkin elämässä huomioida.

Ja sitten pxxse edellä puuhun, niin kuin sanotaan.

Koronavuonna 2020 istuin itseni lopullisesti mössöksi. Havahduin siihen ajaessani autolla. Ihmettelin outoa turvotuksen tunnetta kehossa ja mietin hetken, olinko tulossa kipeäksi. Päivät kuluivat verkkopalavereissa, maailma oli menossa sekaisin, hengitys oli muuttunut pinnalliseksi ja keho alkoi protestoida omalla tavallaan.

Vielä silloinkaan en ajatellut sitä kuormituksena. Ajattelin vain, että nyt on vähän outo olo.

Syksyllä 2023 olin between monen asian suhteen, vaalityöt oman joukkueen pääkallonpaikalla Helsingin Hakaniemessä olivat hetkeksi ohi ja kirjoitin puhtaaksi kirjaani koronakevään kokemuksistani Kankaanpään kaupunginhallituksen puheenjohtajana.

Ja, aloin opiskella palautumista.

Viitisen vuotta ”myöhässä”. Tai ei ehkä myöhässä. Aikansa kutakin sanoi mummuni ja sattuma suosii asialle omistautunutta mieltä, sanoivat muut viisaat.

Päädyin palautumisen opiskelujen pariin kahdesta syystä. Ensimmäinen oli täysin henkilökohtainen. Halusin ymmärtää, miksi olin vajonnut ylikuormituksen suohon huomaamattani ja vaikka olin sieltä jo silmäkkeen reunalle omin konstein kavunnut, halusin tukevalle maalle, loppuelämäkseni.

Toinen oli liiketoimintani. Tiesin jollain aikajänteellä palaavani yhden naisen osakeyhtiöni pariin ja tunsin, että kuormituksen hallinnassa, ajattelun kapasiteetissä ja palautumisessa on se suunta, johon halusin kaiken muun kertyneen osaamiseni yhdistää.

Ei ihminen huomaa kuormittuvansa, kun tekeminen on merkityksellistä ja kivaa. Eikä se kuormitus hetkellisesti haitaksi ole. Haitaksi on, jos siihen ei havahdu tai sitä ei myönnä. Ja siksi sitä ei tasoita.

Minä en myöntänyt kuormitusta kuormitukseksi, koska kaikki tekemäni asiat olivat kivoja ja merkityksellisisiä. Mutta voi kuulkaa, kyllä se silti on haitaksi toimintakyvylle, keskivartalolle, ajattelun kapasiteetille, lonkankoukistajille ja monelle muulle.

Ystävälliset neuvot, ”sulla on nähtävästi nyt vähän liikaa, kannattaisiko delegoida, koittaisit nyt vähän himmata”, saavat aikaan ärtyneen vastareaktion (koska kuormitus, väsymys ja ärtymys), että mikä sinä olet minua neuvomaan ja ajatuksen, että ”no, miksi et sitten ota tästä kasastani jotain hommaa pois”. Koska jossain elää myös näkemys siitä, että jos kuormitus on itse hankittua, siitä pitää hankkiutua itse pois. Ja vaikka ei olisikaan, niin silti se on yksilön ongelma.

Olet niin kuormittunut, että et pysty enää ajattelemaan, miten tekisit toisin.

Kyse ei ole tahdosta. Kyse on kapasiteetista.

Palasia on liikaa ja ne pitäisi ensin järjestää. Mutta ei siihen kykene, ei ennen kuin saa väljyyttä.

Tämän tajuttuani aloin kiinnostua siitä, miten palautuminen oikeastaan toimii.