Jos minulta kysytään, jokainen, joka järjestää kahden tunnin etäpalaverin, on velvollinen huolehtimaan siitä, että puolenvälin paikkeilla on sellainen seitsemän minuutin tauko.
Ja sellainen tauko, jonka aikana ei ole tarkoitus vastata sähköposteihin tai puhua puheluita, vaan tauko, jonka tarkoituksena on käydä vessassa. Jos vesipulloa ei ole pöydällä, käydä hakemassa lasillinen vettä. Hengittää syvään. Seistä ensin yhdellä jalalla, sitten kahdella jalalla silmät kiinni. Pyöritellä olkapäitä. Sen jälkeen nostaa kädet ylös, hengittää syvään ja venytellä. Seistä uudelleen yhdellä jalalla, sen jälkeen toisella jalalla katse kaukaisuuteen. Ravistella itseään, hyppiä pari kertaa, tömistellä.
Siihen seitsemän minuuttia riittää tosi hyvin.
Ai miksi näin? Palautumisen vuoksi.
Meillä on joskus tapana puhua palautumisesta jonain asiana, joka tapahtuu iltaisin töiden jälkeen tai viikonloppuisin. Asiana, joka suoritetaan, jos jaksetaan. Ja koska useimmiten ei jakseta, se jää tekemättä.
Voisiko palautumisen tuoda osaksi arkea ihan vain tekemällä sitä?
Tutkimusdataa siitä, että se on tarpeellista, maailmalla riittää. Eikä siihen oikeastaan tarvita tutkimusdataakaan. Terve järkikin riittää. Mutta kun jostain syystä terve järki katkeaa usein tuosta kurkunpään kohdalta, ja vain aivot työskentelevät.
Ja aivot ovat tosi näppärät unohtamaan ja piilottamaan sellaiset asiat, jotka eivät juuri nyt vie kohti tavoitetta.
Siihen jokapäiväinen palautuminen työpäivän aikana auttaa.
Jos töitä on liikaa, ne ovat epäselviä, etäpalavereita tai livepalavereita on liikaa ja päivän aikana tuntuu, ettei ole edes kerinnyt hengittää, on hyvin todennäköistä, että vika (tai ratkaisu) ei asu yksilössä, vaan työyhteisössä.
Palautumista ei siis voi jättää yksilön harteille.
Mutta jos ajatellaan tätä yksilön näkökulmasta, yksilöllä on pääasiassa mahdollisuus pyytää taukoa, tehdä ehdotuksia työn rakenteen tiimoilta ja toivoa, että työyhteisö ottaa ne onkeensa.
Yksilöllä on usein myös mahdollisuus työpäivän aikana pyrkiä löytämään itselleen jotain muuta keskittymistä vaativaa kuin työ.
Pienikin tauko, jossa aivot keskittyvät ajattelemaan esimerkiksi sitä, miten pidän tasapainoni ja seison tässä oikealla jalalla, tekee aivoille hyvää. Ainakin omat aivoni joutuvat oikein keskittymään siihen.
Informaatioähkystä on oman mielikuvani mukaan valitettu aina. Sain joskus nuorempana työpaikallani moitteita siitä, että muutaman kerran viikossa lähetin koko firmalle tiedoksi tärkeitä sähköposteja. Hoidin siis silloin sisäistä viestintää.
Kävi ilmi, että ne koettiin ärsyttäviksi. Osittain niihin ei ollut aikaa oikein paneutua. Ja eräällä henkilöllä oli erillinen sähköpostilaatikko kaikille viesteille, joiden lähettäjä oli Katri Kujanpää. Siellä oli satoja lukemattomia viestejä.
Se tietotulva ja palavereiden määrä oli marginaalinen verrattuna nykyhetkeen. Silloin jo opetettiin parempia palaverikäytäntöjä, sähköpostin hallintaa ja muita työpäivää rauhoittavia tapoja. Puhuttiin jopa kävelypalavereista ja sähköpostittomista päivistä.
Tämän päivän toimintamallien valossa ei näytä siltä, että me fiksut ihmiset olisimme toimineet niin kuin hyväksi tiedämme.