Minusta tuntuu, että SuomiAreenasta huolimatta sana verkostoituminen tarkoittaa suomalaisille vieläkin, tai no, ainakin 70-lukulaisille, sitä, että pitäisi mennä jonnekin paikkaan ja tutustua outoihin ihmisiin. Eihän se nyt ole ollenkaan mukava ajatus.
Tunnen muutaman luontaisesti kyvykkään verkostoitujan, mutta ei sitä samaa kykyä ole syntymälahjana annettu meille kaikille.
Mutta lähiverkostot, ne ovat usein hyödyntämätön onni, jota me emme havaitse. Ne ovat meille tukijalkoja, ystäviä, perhettä, kavereita, mutta ei niitä verkostoiksi tule mietittyä.
Minulla oli ilo olla yhden lähiverkostoni, Irman ja Tiinan, kanssa kesämökillä. Syynä oli kymmenvuotisverkostoitumispäivämme.
Kymmenen vuotta sitten istuimme porilaisessa neukkarissa ja mietimme työuramme kehittämistä. Olimme tasaveroisessa tilanteessa muutoksen äärellä, ja meille oli aika spontaanisti syntynyt sellainen kolmiyhteys, että asioita oli luonteva pallotella ääneen.
Meillä kaikilla oli vielä muotoutumattomia, löyhiä ajatuksia siitä, mitä se kunkin kohdalla voisi olla. Mutta yksin niitä oli mahdoton saada eteenpäin. Sinällään ei missään ollut mitään vikaa, mutta meillä kaikilla oli vähän sellainen olo, niin kuin vanha kansa sanoo, aikansa kutakin. Jotain oli tehtävä, johonkin oli suunnattava ja jonkun oli muututtava.
Ajattelu vuorovaikutuksessa jalostaa omaa ajattelua
Siksi me tapailimme, kävimme lounailla, pyörittelimme, pohdiskelimme, haaveilimme ajatusten virrassa. (Enkä tarkoita tällä sitä negatiivista klangia sanalle haaveilla, sitä, jota unelmahötöksi kutsutaan, sitä joka ei ole muka realistista. Haaveilu on tavoitteenasetannan upeimpia puolia, jota suomalaiset suotta halveksuvat.)
Keväällä Tiina ja Irma olivat havahtuneet tähän kymmenvuotispäivään ja ilmoittivat, että nyt olisi hyvä katsoa, mitä kaikkea tässä on tullut tehtyä. Olemme toki olleet yhteydessä tänä aikanakin, mutta tällaista palaveria emme olleet pitäneet.
Porilaisen neukkarin vaihdoimme kankaanpääläiseen mökkiin ja järvinäköalaan. (Sivujuonteena totean, että olipa se sitten mikä tahansa neuvotteluhuone Suomessa, niin ovathan ne mahdottoman tylsiä. Kuka on ajatellut, että kun ulos ei näe, seinät ovat harmaat ja vissypulloja pöydällä, niin silloin tulee tosi luontevaa ja idearikasta lopputulosta. Ihme, ettei verkostoitumisemme alku silloin tyssännyt tähän.)
Lämpimänä kesäiltana grillaamisen ja saunan lämmityksen ohella pulppusimme ajatuksiamme, palasimme välillä aina menneeseen, noteerasimme mitä on tullut opittua tai havahduttua, miksi jotain on tapahtunut, miksi ei ole tapahtunut, vai onko joillekin asioille loppujen lopuksi järjellistä syytä. Olemme vaihtaneet työpaikkoja, perustaneet yrityksiä, kulkeneet monessa mukana kymmenen vuoden aikana. Mutta nyt kaikilla on taas vähän sellainen fiilis, että no, mitäs nyt sitten seuraavaksi? Miten tämän hetken ajatusten virtaa jalostaisi, miten kehittäisi sellaiseksi kuin intuitio kehottaa?
Selkeyttäjä, mahdollistaja ja ratkaisija
Tarinoita syntyy hetkistä, jotka muistetaan, koska ne rikkovat jotain kaavaa. Suomalainen suvi-ilta katseli, kun Irma kantoi kassinsa terassin pöydälle ja kaivoi sieltä, kunnon HR-konsulttina, tussit ja paperilappuja. Lippulappuideointia luovassa tilassa, niin henkisessä kuin aineellisessakin.
Teemaksi muodostui pitkää uraa tehneen asiantuntijan kovan luokan osaamisen tiivistäminen. Sen vaikeus silloin, kun sitä on monenmoista ja voisi oikeastaan tehdä melkein ihan mitä vaan.
Sisäpiirin profiloinnin jälkeen päädyimme siihen, että Tiina on selkeyttäjä, Irma on mahdollistaja, ja minä olen ratkaisija. Selkeyttäjä tekee väitöskirjaa epämuodollisesta johtajuudesta ja osaa nähdä asiat kirkkaasti. Mahdollistaja näkee tilaisuuksia siellä, missä niitä toinen ei itse hoksaa. Ratkaisijalle monimutkaiset tilanteet ovat itsestään selviä.
Ja sitten lisäjuonne, myynti, asiantuntijan pullonkaula. Sekin ratkesi, kun mietittiin että mitä jos joku kysyy, vaikka minulta sellaiseen tiedätte, vähän vähättelevään sävyyn että no mitä sinä, Kujanpää, nyt sitten muka ratkaiset. Niin minä vastaan ja yritän muuttaa Kankaanpään murretta porilaiseen äänensävyyn ja vastata: “No kerro asias, ni kattotaan.” Saa nähdä miten se tehoaa, jos sen ottaa käyttöön.
Joskus paras tuki ei ole se, joka on sinua edellä, vaan joku, joka tuntee sinut riittävän hyvin nähdäkseen, mistä olet tulossa.
Ja joka ei yhtään piittaa, vaikka vastauksesi kysymykseen “mitä teet” kestää vähintään vartin.
