Ylellä oli tänään juttu siitä, miten suomalaisilla työpaikoilla voidaan ja miten työhyvinvointia pitäisi ajatella.

Tutkijoiden viesti oli se, että yksittäisistä työhyvinvointieduista ja satunnaisista tempauksista voisi luopua ja keskittyä siihen, miten työpaikalla voidaan tehdä työ hyvin.

Se kuulostaa itsestään selvältä. Silti se ei näytä olevan.

Jutussa todettiin myös, että usein uupuvat juuri ne, jotka ovat tehneet työnsä parhaiten. He, jotka ovat saaneet kiitosta, ehkä palkintojakin. He, jotka ovat ylittäneet omat rajansa, koska niin kuuluu tehdä, kun on vastuullinen ja sitoutunut.

Tunnistan ilmiön.

Olen ollut koko työelämäni pääosin palkkatyössä, mutta myös yrittäjänä, niin kuin nyt. Yksi asia on vuosien aikana kirkastunut: työn haastavuuden pitää olla sopiva. Sen pitää vaatia, mutta ei murskata. Sen pitää innostaa, mutta ei tylsistyttää. Ja ennen kaikkea työ pitää olla mahdollista tehdä hyvin.

Kuulostaa vähäiseltä vaatimukselta. Silti monessa paikassa se ei toteudu.

Se on minusta hämmästyttävää. Suomessa on koulutettu esimiehiä, konsultoitu organisaatioita, rakennettu strategioita, puhuttu johtamisesta ja työhyvinvoinnista vuosikymmeniä. Tietoa ja osaamista on valutettu järjestelmään valtava määrä. Silti edelleen kuulee tarinoita työpaikoista, joissa työn tekeminen hyvin on rakenteellisesti mahdotonta.

Samaan aikaan keskustelu uupumisesta kääntyy yksilöön. Pitäisi nukkua paremmin, liikkua enemmän, rajata kalenteria, opetella sanomaan ei. Puhutaan myös siitä, että olemme muuttuneet itsekeskeisiksi, emmekä enää sitoudu yhteiseen hyvään.

On totta, että elämä kokonaisuudessaan kuormittaa. Työ ei ole irrallinen saareke. Mutta onko reilua sysätä vastuu pääosin yksilölle, jos työ itsessään on rakennettu niin, että sitä ei voi tehdä hyvin?

Yksilö voi vaikuttaa radikaalisti omaan palautumiseensa ja hyvinvointiinsa, kyllä. Mutta yksilön vaikutusmahdollisuudet siihen, että työ on mahdollista tehdä hyvin, ovat rajalliset.

Kuulen toistuvasti lauseita, joissa on sama sävy: taas tulee yt-neuvottelut. Taas joku saa potkut. Taas tulee lisää töitä. Harva puhuu siitä, että nyt näyttää siltä, että menestymme.

Työhyvinvointipäivät ovat oma lukunsa. Jos niitä järjestetään kaksi vuodessa ja samaan aikaan puolet porukasta istuu pakollisissa Teams-palavereissa, kyse ei ole hyvinvoinnista vaan ruksista kalenterissa. Jos sisältö tuntuu puolivillaiselta, viesti on selvä. Tämä ei ole tärkeää, vaan tämä on nyt vaan pakko toteuttaa, koska vuosisuunnitelmassa päätettiin.

Liikunta- ja kulttuuriedut ovat mielestäni hyviä. Ne ovat työnantajalle fiksu tapa antaa käytännössä pieni palkankorotus ja samalla viestiä, että toivon, että pidät itsestäsi huolta. Mutta ne eivät korvaa sitä, että arjen työ on rakennettu järkevästi.

Palatessani yrittäjäksi, olen viime kuukausien aikana tehnyt jotain, mikä palkkatyössä on harvoin mahdollista. Olen keksinyt itseäni uudelleen, karttuneiden osaamisten, kertyneiden kokemusten ja kasvun tuomalta pohjalta. Sama, mutta silti uusi.

Se on ollut pelottavaa ja epävarmaa, mutta samalla olen kokenut voimakkaan vapauden tunteen. Kukaan muu ei määritä, mitä minun pitää tehdä tai miltä onnistuminen näyttää.

En väitä, että yrittäjyys on ratkaisu työhyvinvointiin. Ei todellakaan. On sitä sitten yrittäjä tai palkansaaja, vapaus ja vastuu kulkevat yhdessä. Ja molemmat vaikuttavat siihen, voiko työn tehdä hyvin.

Työhyvinvoinnin ydin ei lopulta ole eduissa, tempauksissa tai yksilön resilienssissä. Se on siinä, että työ on mahdollista tehdä hyvin.

Ja jos se ei ole, ongelma ei ratkea hengitysharjoituksilla.

Ylen jutun lisäksi suosittelen viime viikon Helsingin Sanomien Uutisraporttia. Sen kolmannessa aihepiirissä keskusteltiin työstä, sitoutumisesta ja hyvinvoinnista vähän eri kulmasta, mutta mielenkiintoisella tavalla.

Image by Pedro Figueras from Pixabay